Korkea vire

Treeneissä tulee esiin haasteita, joita sitten lähdetään purkamaan erilaisilla koulutusmetodeilla. Olen pidempään miettinyt, että olisipa mukava palata ajassa taaksepäin ja miettiä mistä jokin ongelma on lähtenyt tai katsoa muutaman kuukauden taakse ja huomata miten paljon tietty koulutusmetodi on vienyt eteenpäin.

Olemme viimeisen puoli vuotta taistelleet Lyylin vireen kanssa, joka oli niin korkea, ettei treeneistä tai kisoista tullut mitään, ennen kuin Lyyli oli väsytetty niin väsyneeksi, ettei se enää jaksanut meuhkata. Lyyli oli huono irtoamaan ja korkea vire sai sen hyppimään naamalle, jolloin estehakuisuudesta ei tullut enää mitään. Lyyli saattoi myös herkästi näykkiä raivotessaan minulle.

Ensialkuun lähdin ratkaisemaan ongelmaa sillä, että yritin väsyttää Lyylin aina ennen treenejä ja kisoja, niin että vire olisi sen kautta saatu kohdilleen. Viime kesänä eräs kouluttaja sai minut ajattelemaan asiaa laajemmin:”Et halua arvokisoissa joutua uhraamaan kaikkea energiaa vireen seuraamiseen tai startata liian korkealla vireellä, kannattaisi puuttua tohon jo nyt.” Siitä lähti meidän ponnistelut täydellisen vireen löytämiseen. Lueskelin netistä tietoa korkean vireen hallintaan ja sen opetteluun, ja löysinkin muutamia ideoita, joista poimin itselle parhaiten sopivat.

Ongelmana oli, kun Lyylillä keitti yli, se ei pystynyt etenemään radalla, vaan kaikki energia meni minulle huutamiseen. Alla video kisoista viime kesältä, jolloin vireen kanssa oli pahimmat ongelmat.

”Jos huudat mulle, muutun kiveksi” oli meidän treenislogan jolla ongelmaa lähdettiin ratkomaan. Menin kentälle niin, ettei minulla ei ollut edes rataa tehtynä, vaan käskyttelin Lyyliä summamutikassa esteille. Jos ja kun Lyyli haukkui minulle ja hyppi naamalle jähmetyin kiveksi, enkä liikkunut ennen kuin haukkuminen loppui ja Lyyli rauhoittui. Ensimmäisiä kertoja ”kiven” kohdattuaan tuntui, että Lyylin raivo vain yltyi. Se yritti vimmatusti saada minut liikkumaan ja raivosi kuin hullu. Varmaan 10:n minuutin mesoomisen jälkeen Lyyli sitten istahti alas ja tuijotti minua hiljaa. Tässä vaiheessa kaivoin namit taskusta ja palkkasin Lyylin rauhallisesti. Ennen kuin ehdin käskyttää Lyyliä seuraavalle esteelle huutaminen taas alkoi, ja taas odottelin jähmettyneenä koska raivoaminen loppuisi.

Lukuisten treenikertojen jälkeen Lyyli alkoi ymmärtää, ettei raivoamisella saanut haluttua tulosta. Tein treenejä myös lenkillä esimerkiksi puunkiertojen avulla. Tämä tapa ei antanut mahdollisuutta treenata ratatreeniä kunnolla, joten kun ehdollistaminen oli saatu hyvään malliin vaihdoin taktiikkaa.

Seuraavaksi kun raivonpuuskat oli saatu hillitylle tasolle aloin vahvistamaan irtoamista, jotta Lyylillä ei olisi enää tarvetta tulla käteen kiinni. Jos raivonpuuska sattui, pysähdyin ja toruin, ikäänkuin muistutuksena, että tuo käytös ei ole sallittua. Näin pystyimme nopeasti jatkamaan treenejä, ja Lyyli sai konkreettisemman palautteen toiminnastaan.

Seuraava ongelma olikin perään juokseminen. Jos Lyyli on yhtään perässä, sille iskee saalisvietti päälle ja se alkaa ”saalistamaan”, jolloin agilityn tekeminen jää ja tärkeintä on saada minut kiinni.

Tätä ongelmaa lähdimme ratkaisemaan namialustalla. Lyylin täytyi siis esteen suorittamisen jälkeen käydä syömässä namialustan namit. Alkuun oli haasteita, korkeavireisten koirien omistajat varmasti tietävät kuinka paljon koiraa kiinnostaa syöminen kun tehdään agilitya. Namialusta ei siis toiminut palkkana vaan oli ennemminkin pakollinen tehtävä hyppäämisen jälkeen.

Alkuun tehtiin paljon toistoja niin, että seisoin itse paikoillaan ja käskytin hypylle ja namialustalle. Namialusta sijaitsi halutun laskeutumispaikan edessä. Pikkuhiljaa aloin lisätä omaa liikettä, jolloin Lyylin fokus alkoi kääntymään esteelle minun sijaan. Näitä treenejä teemme nykyisin vaihtelevasti pallon ja namialustan kanssa lähes joka kerta kun olemme hallilla. Teen erilaisia ohjauksia samalla kun Lyyli on suorittamassa estettä.

Takaa-ajoa näkyy vieläkin ajoittain treeneissä ja viimein eräs kouluttaja sai silmäni auki ongelman syylle. Olen ollut ns. positiivisen vahvistamisen kannattaja ja ”ohjaaja tekee virheen, ei koira” -ajattelija agilityssa. Jos koira ei mennytkään halutulle esteelle ohjattuani sen sinne, se on aina ollut oma syyni ja olen yrittänyt jopa peittää sen koiralta kehumalla sitä. Nyt kun silmäni aukesivat, olen huomannut että tämä on todella yleinen tapa. Esimerkki: koira ohjataan putkeen ja ohjaaja lähtee valmistelemaan ohjausta seuraavalle esteelle. Koira juoksee ohjaajan perään suorittamatta estettä, jolle oli aiemmin saanut suorituskäskyn. Ohjaajan reaktio: ”oioi, hyvä tyttö/poika!”. Koiralta siis sallitaan käytös. Enkä siis tarkoita tässä niitä kertoja, kun ohjaaja on huiskaissut kädellään johonkin suuntaan, eikä koiralla ole tietoa mihin sen täytyi mennä, vaan niitä kertoja, kun koira selvästi lukee ohjauksen, mutta halu lähteä juoksemaan ohjaajan perään on suurempi.

Lyylistä ainakin huomasi heti, että se on saanut kentällä rallatella miten haluaa, eikä oikein mikään ole ollut kiellettyä. Nykyään meillä on tapana, jos en halua sallia Lyyliltä jotain käytöstä, torun sitä sanallisesti (esim. ”ohoh”) ja sen jälkeen Lyyli joutuu kentänlaidalle maahan makaamaan, pienen hetken jälkeen teemme saman uudestaan ja poikkeuksetta kentänlaidalle joutumisen jälkeen Lyyli on keskittynyt tekemiseen ja tehnyt niinkuin siltä on pyydetty.

 

#vireenhallinta #korkeavire #vire

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *